tiistai 26. huhtikuuta 2011

Kotimaani ompi Suomi

On tapahtunut hulluja asioita.Toisaalta vittumainen B-influenssa ja kuuden päivän pakkolepo..himmee tauti! Hyperaktiivinen kuume (37 astetta-->39 astetta noin puolessa tunnissa ja takasin) ja viiden päivän migreeni..olin jo varma että oon saanu jonkun Ebolan, mutta sitte paranin seuraavana päivänä. Ei se kai ollukaan Ebola. Nyt kyllä nousi taas kuume, muutaman terveen päivän jälkeen. Pöh. Mun aktiviteetit sairaspäivinä koostuivat lähinnä naistenlehtien lukemisesta sekä Iltalehden viihde-sivuston aktiviisesta päivittelystä. Jotenkin oli siistiä jörnähtää ja tehdä jotain ihan vitun hyödytöntä ja taantua täysin, koska viime kuukausina mun elo ja olo on ollut sellasta leijumista, hyvässä ja pahassa. Olen raivokkaasti etsinyt omaa totuuttani, hakenut sitä, mitä mä oikeasti uskon tästä maailmasta, koska uskon, että jos mun käsitys elämän perusasioista horjuu ja huojuu, mun suuntima horjuu ja huojuu kanssa. Valintojen tekeminen sattumanvaraistuu, ajankäyttö pirstaloituu, tunteiden käsittely ja ihmissuhteet monimutkaistuvat. Totuuden etsiminen on tietysti sellanen pikkuprojekti, mikä jokaisen reippaan nuoren naisen kannattaa pistää pakettiin noin puolessa vuodessa. Olen siis tavoilleni uskollisena heittäytynyt siihen täysin rinnoin (köh). Aikaa on leimannut yhtäältä psykoottinen ilo, toisaalta katoamisen kokemukset, pelko siitä että mun rakentama elämä on vain sekalainen kokoelma innostuksen lähteitä, joka paljastuu ennen pitkää valheeksi. Jämähdettyäni sänkyyn oli helppo huomata, että mä kaipaan rauhaa.

Miksi tuo valheellisuuden tunne? Siihen on monta syytä. Yksi juurruttava tekijä ihmisen elämässä on oman elantonsa ansaitseminen, minkä olen tyylikkäästi laiminlyönyt. Ihan taloudellisistakin syistä olen siis tiennyt elämäntyylini olevan kestämätöntä. Toisekseen haen totuuttani aika pitkälti valtavirran ulkopuolelta, mikä on omiaan herättämään ajottaisia hulluuden tunteita. Kolmanneksi osa mua innostavista jutuista on mahdollisesti tieteen Plastic Pony-osastolla- viihdyttävää, värikästä ja innostavaa, mutta yhtä faktapitoista kuin neonpinkki karnevaaliasu. Neljänneksi kehittelen ajatuksiani useimmiten yksin, jolloin tilaisuutta niiden reflektointiin ja jakamiseen ei juuri ole. Viidenneksi kehittelen ajatuksiani ensiluokkaisen ja härskisti väärinkäytetyn vihreän teen voimalla, mikä vetää mut sellaseen rakkaudellisen maaniseen tilttiin. Vaikka teehöyryissäni kehittelemät jutut voisivat ollakin ihan vitun jees, ilmiötä leimaa vähän sama fiilis kuin kauheessa kännissä käyty "sikahyväkeskustelu, seuraavana päivänä nolottaa vähän ja koko juttu tuntuu hieman valheelliselta, koska ei kykene enää erottamaan mikä fiiliksistä ja innostuksesta oli totta ja mikä vain päihteen aikansaamaa pseudofiilistä.

Yhtä kaikki vaikka mun tekemistä on taas leimannut sellanen maaninen sinkoilu, olen onnellinen. Ensinnäkin on ollut hauskaa.  Kuten sanottu, homma on nykyään ennemmin maanisen iloista-vertaa ikävuosiani 10-24 leimanneeseen maaniseen vakavuuteen. Toisekseen ajoittainen häröilykin on kehittävämpää kuin purematta nieltyjen yleisien totuuksien mukaan eläminen. Kolmanneksi, vaikkakin osa mun läpistä on ihan huuhaata, olen löytänyt joitain asioita, joiden totuudellisuudesta voin rauhassa sanoa olevani varma sekä elämäntapoja, jotka olen kokenut äärimmäisen tervehdyttäviksi.

Mistä siis olen varma? Ensinnäkin uskon, että elämä on pyhä. Toiseksi uskon että se, mikä mussa on totta ja pysyvää, on jotain äärettömän rauhallisen iloista. Kolmanneksi uskon että kaikista löytyy tämä sama energia, mistä syystä uskon, että ihminen on hyvä.

Kohtiin kaksi ja kolme olen päätynyt pitkälti meditoinnin kautta, minkä aloitin puolisen vuotta sitten. Meditoinnin lisäksi olen lukenut joitakin buddhistisia kirjoja, mistä osa on ollut tajunnanräjäyttäviä kokemuksia. Kirjasta Diamond in your pocket (nimi on hirveän kökkö, syytön ma siihen oon) opin erään itseäni tervehdyttävän jokapäiväisen tavan: kun koen ahdistusta, surua, vihaa, pelkoa tai muuta negatiiviseksi kutsuttua tunnetta, lopetan tunteen ympärilleni kiedotun tarinan, tietoisen mielen kehittämän itsepuhelun jatkamisen. En mieti enää, miksi olen esimerkiksi pelokas, onko siihen aihetta, miten saan sen loppumaan, kenen syytä se on, onko se oikeutettua jne. Tämän sijaan keskityn hetkeksi vain tuntemaan tunne, mikä tahansa se onkin. Hiljennän mieleni ja pysähdyn tunteeseen. Ihmeellinen asia tapahtuu. Tunteen ympärille tulee ikäänkuin tilaa. Se on kuin aikaisemmin koko mielen mustannut tiivis pallo, joka alkaa säröilemään ja sen takaa alkaa loistamaan kirkkaus, selkeys, syvä ilo, se ilo mikä on minulle totta ja ikuista. Se asettuu oikealle paikallensa. Näiden kokemusten valossa (pun intended), olen ymmärtänyt, miten on mahdollista tuntea esimerkiksi iloa ja surua, pelkoa, tai vihaa samaan aikaan.

Ilolla

Skroderus

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti