sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

INTOHIMO JA ILO

Puhuttiin Ulan kanssa dudesta, joka perusti oman yhden miehen ekokommuuninsa metsään ja duunaili Leonardo da Vincin hengessä erilaisia koneita muun muassa öljyn puristamiseen. Kysymys heräsi, voiko tällaista elämäntyyliä kannattaa, kun jokaiselle ei kuitenkaan ole tilaa tällaiseen elämiseen. Oman tiensä kulkijat antavat kuitenkin inspiraatiota ja intoa muille. Vietin juuri sairaalassa muutaman tunnin ihanan komean Javin kanssa odotellen kaltsilla törttöillyttä Benjaminia röntgenistä.

Javi
Javi haluaa vallata hylätyn maan ja perustaa sinne ekologisen vihannestarhan ja ostaa 50 vuohta..no joo siis mies näyttää kauniilta pedolta ja sen nauraessa mulla on aika kiisselit tontilla...mutta pointtina siis että ihmiset, joilla on visio, ovat niin ihania. Ne antavat uskoa siihen, että yhteiskunnan virallisten ja valmiiksiannettujen kaavojen ulkopuolelta etsivät muutkin omaa tilaa, siellä on sellaisia madonreikiä, mihin voi hypätä ja tulla ihan jostain muualta ulos. Luin myös tämän Steve Pavlinan artikkelin aiheeseen liittyen. Oma historiani on vankilakeikkoja lukuunottamatta (paitsi kasiluokalla jouduin poseen, kun kusetin lipuntarkastajia sporassa ja jäin kiinni virkavallalle valehtelemisesta tjmsp ja sitten isi soitti ja puhui mut ulos sieltä) aika samanlainen kuin Pavlinalla, koulustakin olen hoitanut itseni loppupeleissä hyvin arvosanoin ulos, mutta yhteiskunnan säädyllisen kansalaisen identiteetti ei istu muhun täysin kitkattomasti. Mulla nyt vaan on liikaa kapasiteettia istuakseni tunneilla turhaan, tehdäkseni tappavan tylsää työtä jonkun muun pussiin minimipalkalla, hankkiakseni yliopistotutkinnon vain siksi, että sitten mulla olisi paperi, jota ne läskin perseensä päällä mätänevät elämäänsä kyllästyneet työnantajat voivat sitten arvostaa. Ja siis, tää "totuus", että kaikki työhän on loppupeleissä tylsää, toi on samaa sarjaa kuin että kaikki parisuhteet ovat loppupeleissä tylsiä..kuka sanoo niin? Hallitus? Äiti? Jumala? Miksi työ ei voi olla sairaan hauskaa? Eikö nimenomaan ole JÄRJETÖNTÄ että valtaosa ihmisistä on valmis alistamaan kolmasosan elämästään johonkin tylsään ja mielettömään??


Tähän voi tietysti argumentoida, että yhteiskunta tarvitsee myös "tylsien" duunien tekijöitä, kaupan kassoja, siivoajia..suuren osan näistä töistä voisi kuitenkin automatisoida tai järjestää ne uusiksi. Tulee hiukka erilainen fiilis luomukaupan kuumasta myyjäkissasta verattuna ÄäsMarketin ylilihavaan kassantätiin. Jos kassatyö tai siivoaminen vaikuttaa tylsältä duunilta, perusta kauppa, missä myyt INTOHIMOASI---silloin koko homma on suurempi kokonaisuus, tuotteiden bongaaminen ja hyllyjen pyyhkiminen on vain osa isoa visiota.


En pysty enää sietämään päiviä, milloin en ole kulkenut intohimoani kohti. Kaikenlaiseen säätämiseen ja sähläämiseen voi tuhlata uskomattoman määrän aikaaa. Ja siis ajan tuhlaaminen, se on sitä tyhmintä tuhlaamista. Mieti nyt, jos sä oot nyt kakskyt vuotta sulla on keskimääräisesti 21827 päivää elinaikaa jäljellä, sä kuljet kuolemaasi kohti, miten aiot käyttää sen ajan? Kello tikittää. Eikö ole hirvittävä ajatus TUHLATA näitä loppuansa kohti kuluvia hetkiä?? Meillä on jokaisella suurin piirtein sama leikkikenttä, jos sä luet tätä tietokoneelta, ymmärrät näiden yhteen laitettujen kirjaimien symbolimerkityksen ja sulla on kaikki raajat jäljellä, sulla on about samat mahdollisuudet kuin mulla tai naapurin Pertillä viettää ne jäljellä olevat päivät niin hyvin kuin kuvitella saattaa. Itse en voi määritellä hyvää elämää muuten kuin missioni ja ilon kautta. Asiat mitä mä teen, niiden on tuotettava iloa, tai niiden on vietävä mua lähemmäksi mun suurta tarkoitusta. Mikä mun suuri tarkoitus on? Se on, tänään:

Haluan elää tietoisesti, rauhassa, rakkaudessa, ilossa ja totuudessa ja tehdä tietoisia tekoja tuodakseni maailmaa ja sen asukkaita näiden asioiden piiriin.

Ja koska mä ilmaisen itseäni parhaiten kirjoittamalla, aion toteuttaa suunnitelmani ensisijaisesti kirjallisesti.

Lähemmäs mun suurta tarkoitusta mua vievät:

Oikea sielunruoka- tsiigaan joka päivä läpi kasan blogeja, mitkä nostattavat fiiliksiä tai ajatuksia, inspiroivat, ilahduttavat, antavat hyödyllistä tietoa.

Oikeat ihmiset-valittajien ja tyhjänjauhajien seuran voi unohtaa. Maailmojaluotaava, syvällinen keskustelu, missiotaan seuraavan ihmisen liekeissä loistaminen, elämästään loputtomasti innostuneiden ja ilahtuneiden elämänlapsien nosteessa nouseminen, nämä kaikki vievät sua lähemmäs sitä suurta tavoitetta. Jos seura ei ole syvällistä, informoivaa tai inspiroitunutta, sen on ainakin oltava törkeän hauskaa. Tai hyvännäköistä.


Oikea ruoka ja juoma-jokaisen on löydettävä oma tiensä, mä uskon mahdollisimman puhtaaseen, käsittelemättömään, hyvistä raaka-aineista ja suurella rakkaudella tehtyyn, mieluiten hyvässä seurassa, hitaasti ja nautiskellen syötyyn ruokaan. Jos joskus harvoin laittaa suuhunsa jotain E-paskaa ja hydrogonoituja rasvoja ja natriumglutamaattia niin alkaa jo yrjöttämään. Hyvä vesi. Elämän eliksiiri. Me käydään hakemassa voda San Salvadorin lähteeltä. Se maistuu puhtaalta. Hyvältä. Sellaiselta, miltä veden kuuluu maistua. Hanavesi on jotain muuta..ihmisessä on kyllä jotain alkukantaisuuden ja vaistojen rippeitä jäljellä, kun huono vesi ei vain maistu. Yritin Lleidassa juoda hanavettä, koska unohdin kroonisesti ostaa pullovettä. Mutta se ei vain mennyt alas..huomaamattani ja tiedostamattani join vähemmän ja vähemmän. Olisin varmaan kuivunut pikkuhiljaa kokoon, jos en olisi alkanut rampata lähdevesillä.


Jos toiminta ei vie lähemmäksi missiota, sitten sen on yksinkertaisesti oltava hauskaa. Mä käytän aika hullun määrän aikaa kiipeilyyn ja jossain vaiheessa pyörittelemäni ajatukset ammattilaiseksi yrittämiseksi olen toistaiseksi haudannut. Rakastan kiipeilyä, mutta mulla tarvitsee olla elämässä suurempi missio. Mun motiivi kiipeilylle on siis puhdas ilo. Joo kyllähän se joskus sattuu ja pelottaa mutta mulla ei ole minkäännäköistä kiinnostusta tehdä siitä pakkoa, ikävää tai velvollisuutta. Tässäkin edistys tulee kroppaa ja inspiraatiota kuunnellen, on aikansa tiukalle vääntämiselle, aikansa leppoisalle nautiskelulle ja kaikelle siltä väliltä. Vaikka kiipeily ei suoranaisesti viekään mua mun missiota kohti, elämäntyylinä se tarjoaa hillittömän taustan elämän kehittämiseen kokonaisuudessaan. Kaupunkijuppihipit fiilistelee maadoituslakanoita ja ionisaattoreita. Mä oon kosketuksissa kallioon noin kolmasosan ajastani ja vuoristoilmassa 24/7. Eat that bitch!
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti