torstai 10. helmikuuta 2011

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku

Musta tuntuu että asiat ovat menneet vähän jotenkin heikosti sunnuntain jälkeen. Ihmissuhteissa ristiriitoja, kiivetessä pelkotiloja, junassa katson ikkunasta ulos ja näen maiseman sijasta murheelliset silmäni. Ihastuksen kanssa se mieletön kupliva ilon fiilis on vaihtunut pettymykseen, ei se kai ihan ymmärtänytkään mua, ei insinööri ymmärrä ilosta tai surusta itkemistä, vaikka olihan se kai aika selvää jo silloin kun väännettiin elämästä, kuolemasta, rakkaudesta ja jumalasta. Mun sydän särkyy joka kerta kun joudun luopumaan yhteydestä, lyhyestäkin sellaisesta, tai sen illuusiosta, oliko sitä koskaan edes olemassa? Äiti sanoo aina ihmissuhteista "ei odotuksia, ei vaatimuksia"-mä muodostan kyllä odotuksia, siitä hetkestä lähtien kun huomaan pitäväni siitä ihmisestä, kun huomaan katsovani sitä silmiin ja löydän jonkin lupauksen sielunkumppanuudesta, kun musta tuntuu että maailma on hieman kauniimpi paikka kun tunnen sen fyysisen ja henkisen lämmön. Ja mä huijaan itseäni, ajattelen mielenkiintoisena sitä että toinen ei usko rakkauteen, pitää kuolemaa absoluuttisena negatiivisena tapahtumana ja sanoo typeryydeksi sitä että itken,vieressäni nousevia kallioita, repeytyneitä sormiani ja niiden yhteensovittamisen mahdottomuutta. Kuin kevään ensimmäinen lämmin päivä, kun vaaleanvihreät koivunsilmut heiluvat tuulessa, pöly nousee koulunpihalta ja syksyntulo on jotain mikä on varmaa mutta sitä ei halua, ei pysty ajatella. Tulevat syksy ja marraskuun myrskyt, se kylmä tunne vatsanpohjaan, kun joutuu ymmärtämään ymmärryksen puutteen, sen tosiasian, että tämän ihmisen seurassa voin olla vain torso, kädetön ja jalaton, varjo itsestäni ja elämästäni, jos alistan itseni tälle ihmissuhteelle ja valheelliselle illuusiolle luvassa on varma sielun stagnaatio ja hengen kastraatio. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden- ja sydänsurujen- alku.

 < / 3

2 kommenttia:

  1. Toisaalta tosiasioiden tunnustaminen on myös sydänsurujen kautta sen eheytymiseen. Jos ei tunnusta ja näe tosiasioita, omaa luontoaan ja toisen, on edessä vain sydänsurujen loputon meri tai näennäisen tyytyväisyyden harhakuva. Tunnustaessa ja tunnistaessa itsensä, ei egon hallitsemaa "minää" vaan todellisen minänsä, voi seurata jälkiä, jotka ovat nyt selkeämmät ja vievät oikean onnen lähteelle. Oot ihana ja tärkeä ihminen, älä unohda sitä koskaan! x

    Hanna
    http://hannasnest.blogspot.com/

    Ps. Iso laikkaus sun blogille!!

    VastaaPoista
  2. Hanna!

    Mikä se oikea minä sitten on? Minäkin tuntuu olevan muutoksessa, ja omaan luonneanalyysiin ei tarvitse takertua liikaa. Toisaalta ne ihmiset kenen kanssa on hyvä olla vielä ristiriitojen jälkeenkin, ne kyllä tunnistaa, vuodesta toiseen. Ja sitten on ne kokemukset jotka menevät niin syvälle sieluun ettei niitä edes tarvitse määritellä minäksi tai suhteessa minään. Kun aurinko paistaa vuorien takaa eikä sitä kauneutta voi ymmärtää eikä voi kuin itkeä..ja toinen vaan kattoo hitaasti et miks toi nainen pillittää taas. Siinä ei sielut kohtaa.

    Yks juttu mitä mun on vaikea hyväksyä on se, jos en pysty omalla olemuksellani ja läsnäolollani luomaan sellasta ympäristöä, missä toisen olisi turvallista esimerkiksi puhua mieltä painavista asioista. Kun tuntuu että jotain on vialla eikä toinen voi tai pysty tai halua puhua..sitä mun on vaikea antaa itselleni anteeksi.

    VastaaPoista