sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Tänään pelkäsin elämää

Mua pelottaa tänään. En halua elää yhtäkään yhdentekevää päivää. En halua käyttää aikaani merkityksettömiin keskusteluihin, sieluttomaan kiipeilyyn, ihmisiin, jotka tekevät mun olosta hankalan tai korkeintaan jättävät yhdentekevän olon, miehiin, jotka voi päästää fyysisesti lähelleen vain jäädyttämällä sielun, viihteeseen josta voi nauttia vain hiljentämällä sen äänen joka huutaa miksi käytät aikaasi tähän saastaseen paskaan. Kun olemiseen keskittyy ja suuntaa energiansa kohti unelmiansa, tuntuu elämään tippuvan ihmeellisiä yhteensattumia, ihmisiä, kohtaamisia, hetkiä. Eilen itkin ensin murheesta kun en voinut kiivetä repeytyneen sormen takia, sitten ilosta kun hahmotin sen pakahduttavan ymmärryksen siitä, miten kaunista on joka päivä kalliolla. Puhuin brasilialaisten poikien kanssa jotka tuntuivat jo niin läheisiltä, kahden tapaamisen jälkeen. Tapasin Puolasta juuri saapuneen kiipeilytaistelukaverini Bogdanin, joka oli veistänyt mulle omin paksuin sorminensa neljä kappaletta otelautoja, erilaisilla poketeilla kaiverrettuna ja nimikirjoituksella omistettuna.  Ja jos mun mieli yrittää pystyttää epäuskoa siitä että voin kiivetä 8b:n tänä vuonna, Bogdan on päättänyt jo kauan sitten että tämä tulee tapahtumaan. Ajan takaisin ihanan miehen kanssa, johon oon soveltanut täydellistä avoimuutta fiiliksieni suhteen-Loving open 2011-kerron sille aina kun tuntuu miten ihana se on ja miten paljon pidän sen seurasta-ja etä oikeasti mä en tiedä mitä ajattelen rakkaudesta ja että ehkä voin rakastaa useampaa ihmistä romanttisesti samaan aikaan ja muuta en voi luvata kuin rehellisyyttä. Ja se tuntuu vastaavan samalla lämmöllä ja fiiliksellä. Suomessa on unkarilainen sielunveljeni, herttakuningas, joka aistii mun fiilikset ja rakastaa mua ehdoitta. Nykissä on patajätkä, joka yllättäen palasi mun elämään, eri tavalla raikkaan sekavana kuin ennen, mun filosofis-kirjallinen konsulttini ja intellektuellinen sparraajani. Koko syksyn kestänyt brainstormaus mun tulevaisuuden suunnasta plus patajätkän inspirointi plus hämmentävä puolivalveuni johti päätökseen alkaa kirjoittamaan. Laitan tähän sieluni ja välillä joku vastaa mulle ja hehkuttaa tekstejä, mikä on sekin ihan vitun siistiä ja hämmentävää ja pelottavaa. Siis kun musta tuntuu että kaikki tapahtuu mitä haluan jos laitan siihen sieluni. Tää on hullua, suurin osa päivistä menee sellasissa endorfiinihöyryissä että kolmen tunnin yöunet ei tunnu missään kun on niin liekeissä. Sitten tulee näitä päiviä kun lukee kirjaa sängyssä ja alkaa yhtäkkiä kuuntelemaan, pahamaineisen barrion äänet, marokkolaisten autostereot, naapurin väsymättömästi valittava häkkilintu, metallikatoista häikäisevä auringonpaiste, yhtäkkiä mun viidentoista neliön huone tuntuu liian isolta ja mua alkaa pelottamaan. Melkein joka päivä itken ilosta kun mä en voi tajuta tätä pyhää rauhaa ja energiaa ja iloa mitä virtaa mun elämiseen ja olemiseen. Hetkittäin tulee joku maallinen murhe ja kurkkua kuristaa, istun alas ja meditoin kymmenen minuuttia ja hymyilen sille, kaikki ne aiemmatkin murheet olivat valhetta, ajanhukkaa, selvisivät ennemmin tai myöhemmin, kertaakaan ei ole murhe selvinnyt elämänilon siunattua loistetta sen lävitse. Let the light shine through you my friend, let it carry you, over the deep waters and stormy clouds, fly with your celestine friends, let every cell become muddled in this gracious existence what we call life.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti