perjantai 18. helmikuuta 2011

(Dis)connecting people

Tässä kirjoituksessa kerroin aikeestani tehdä ihmiskoe: menin siis ja kerroin rehellisesti mitä ajattelen ja mitä haluan. Olo helpottui ja oltiin hyvinkin samoilla linjoilla homman jatkosta, mutta silti fiilis on aika surumielinen. Mietin, miksi on aina niin vaikeata hyväksyä sitä, että jonkinlainen henkisen ja fyysisen läheisyyden tunne toisen ihmisen kanssa katoaa, tai vaikuttaa katoavan, ylisensitiivinen kun näissä asioissa olen niin vaikea mennä vannomaan. Mun sydän särkyy joka kerta kun joudun luopumaan lyhyestäkin intimiteetin tunteesta. Mystisintä tässä ilmiössä on se, että yhtäkään näistä tyypeistä en missään vaiheessa harkinnut edes poikaystävämateriaaliksi. Ne taas, joita olen tosissaan rakastanut, eivät ole koskaan lähteneetkään, yhteys ja intimiteetin tunne on säilynyt vaikkakin joskus muuttanut muotoaan. Pelkään ja tunnen tuskaa eniten niiden kanssa, joista en niin paljon koskaan välittänytkään. Äiti sanoo, että se on hylkäämisen pelkoa. Ehkä pelkään että tää maailma hylkää mut, että en vain sovi tänne ja siksi tunnen pelkoa ja pettymystä kun törmään taas yhteen puhuvaan, elävään todisteeseen siitä. Niitä ihmisiä, jotka oikeasti hiffaisivat mua on niin helvetin vähän ja täällä Espanjassa ei yhtään niistä. Mulla ei ole minkäänlaista viitekehystä elämälleni kuin mun unelmat, sydän ja rakkaat ihmiset Suomessa. Olin kavereitteni kanssa ulkona Barcelonassa männäiltana ja sain sellasen kännikauhukohtauksen että oli pakko soittaa äidille kuudelta aamulla. Olo on kuin laivalla, merellä joka vaihtelee kasvojaan peilityynestä rauhasta raivoavaan myrskyyn, keskellä muita paatteja, joista muutama silloin tällöin vastaa VHS-radioon, mutta yhteys on aika heikko ja lopulta katkeaa kokonaan.
Ihme ekstinteaalinen kriisi. Nyt pitäis päättää strategia, kun tuleenkaan ei saa jäädä makaamaan. Pitäiskö suunnata kaikkia ajatusenergia, tahdonvoima ja intohimo sen saamiseen mitä haluan vai pitäisikö buddhalaiseen tyyliin lakata haluamasta ja etsimästä, keskittyä tyyneyteen ja rauhallisuuteen ja elämäntien pienien vihjeiden ja väreiden nuuhkimiseen ja luottaa että se kantaa eteenpäin..ehdotuksia ja kokemuksia otetaan vastaan :)

1 kommentti:

  1. Ikävä kyllä en osaa antaa viisaita vinkkejä existentialistiseen kriisiin, mutta pakko sanoa, että sulla on selvästi ihana ja viisas äiti :-))

    VastaaPoista